Huiputusta

Olen harrastanut koko viikonlopun Norjalaista viikonlopunviettoa. Tähän kuuluu hyvin olennaisena osana "huiputus" ja nyt en tarkoita kaverin huijaamista(tai sitten ne ovat huijanneet mua oikein todella hyvin). Kuten kuvista on ehkä ilmennyt Tromsoa ympäröi siis todella monta erilaista vuorta/tunturia ja mikä onkaan parempi tapa viettää viikonloppua kuin valloittaa vähintää yksi kukkula? Norjalaiset tekevät tästä ihan "taidetta". Kesän kunniaksi voit mm. osallistua valloituskeräilyyn ja käydä 15 tärkeimmällä huipulla. Kannattaa sillä palkinnoksi saat terveellisen mielen ja muovisen mukin. Eikä valloitusta kannata jättää pelkästään viikonloppuun, jos ilma on aurinkoinen niin koulun luennot ovat huono tekosyy jättää tunturi valloittamatta...

Huiputuksieni huippu tapahtui sunnuntaina. Lupasin kovaan ääneen huiputtaa Tromson korkeimman huipun, Tromsdalenin, jonka kaikki paikalliset ovat käyneet läpi, vähintään kahteen kertaan. Kyseessä on siis joku "vähän yli tonnin vuori", pikkaisen Haltia korkeampi kallio. Lähdin matkaan yliopiston tunturiklubin, Fjellgruppan, kanssa. Norjalainen mentaliteetti on, että "ei ole huonoa säätä, on vain huonoja vaatetuksia". Eli kaatosateessa kalliolle.

Pieni varoitus norjalaisten suhteen. Nämä harrastavat liikuntaa. Kyllä. Kun sunnuntaikävely=kiipeän neljä tuntia tunturille, sunnuntai lenkki=juoksen samaiselle tunturille. Täällä oikeasti hiihdetään kouluun, pyöräillään kaatosateessa töihin ja juostaan 15 kilometrin lenkkejä ylämäkeen. Koiria ulkoilutetaan tunturin rinteillä ja 80-vuotiaat vanhuksetkin käyvät kävelyllä "pikkutunturien"(suomalainen kutsuisi "helvetin jyrkkä mäki") huipuilla. hauskaa on, että luennoilla puhutaan ylipainosta ja tyypin 2 diabeteksestä mutta katukuvassa näkyy vain sairaan trimmattuja ihmisiä rinkat selässä... Keskustassa on vain yksi pikaruokapaikka ja yksi kebab. Olisimpa sisätautilääkäri Tromsossa!

Lähdin siis näiden kanssa kaatosateessa kalliolle. Vauhti oli kohtuu reipasta. Satoi vettä ja näkyvyys oli huono. Goretakin sauma vuosi, miellyttävä vesinoro valui selkää pitkin. Kun vähän pääsi ylemmän, pilviverho hiukan avautui, näkymät olivat upeat:

Sitten reippailu jatkui. Maasto muuttui sairaan kivikkoisekse ja liukkaaksi. Totta, olisin voinut laittaa jalkaa tähän maastoon sopivat järeät vaelluskengät, pikku vaelluslenkkarit olivat ehkä "vähän heikko idea". Sisulla mentiin. Välillä pidettiin ruoka taukoa vuorenrinteellä sairaassa tuulessa, suklaa ei ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin eilen.:)

Lopulta, jonkun viiden tunnin jälkeen pääsimme huipulle. Maisemat olivat upeat. Eikä enää satanutkaan, sillä olimme pilvien yläpuolella! Olisin ottanut huipulta varmaan sata kuvaa, mutta on aina yhtä hauskaa huomata huipulla että kameran akku vetelee viimeisiä. Onneksi huippukuva saatiin:

                                          maito on muuten mainio juoma "Tromson katollakin"!

Kaiken kaikkiaan matka kesti melkein 12 tuntia. Ja elämäni eka vuori tuli valloitettua. Norjalaistoverit lähtivät pyörillä ja kävellen kotiin, minä hyppäsin suosiolla bussiin. Mutta kyllä kannatti. Norjalaisten vaelluskunto on terästä mutta kyllä näiden kanssa kelpaa vaeltaa. Kun kovin puuskutat vuoren rinnettä ylös saat paljon suklaata ja sympatiaa ja huipulla hirmuisesti kehuja "you are a mountainhiker", "great, we did it". Norjalaiset ovat ehkä vuosien saatossa oppineet, huiputuksessa tärkeintä ei ole voitto vaan kauniit näkymät. Mutta kyllä sinne huipulle pitää silti mennä. Ja huiputuksen jälkeen voi rakennella uusia vuoria ja suunnitella seuraavaa reissua vähän rennommassa (ja kuivemmassa) tunnelmassa:

                                                               Huippukivaa viikkoa!